Make your own free website on Tripod.com


Banaanivaltio

Gabriel García Márquez julkaisi vuonna 1967 Sadan vuoden yksinäisyyden jota voidaan pitää hänen pääteoksenaan. Suomeksi se ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1971. Kirja kuvaa kolumbialaisen Macondon kylän ja siellä asuvien Buendía-suvun jäsenten syntymää, elämää ja kukoistusta sekä lopulta myös tuhoa. Romaani kattaa sadan vuoden ajanjakson siitä asti kun magneetti on outo asia, aina suurinpiirtein 1900-luvun puoliväliin. Sen tyylisuuntaa kutsutaan maagiseksi realismiksi, eli se on periaatteessa tähän maailmaan sijoittuvaa realismia, mutta siinä kuitenkin tapahtuu yliluonnollisia asioita.

Huikeaan maailmanmaineeseen kohoamisesta ja klassikkoasemastaan huolimatta kirjaa on sensuroitu Yhdysvalloissa. Vuonna 1986 se poistettiin kirjalistalta Kaliforniassa, Wascon Union High Schoolissa, sillä teoksessa oli ”roskaa, jota oli salakuljetettu kirjallisuuteen”. Sitä sensuroitiin Kaliforniassa myös vuonna 1988. Sensuuriin ei siis ole annettu kovinkaan tarkkaa syytä, mutta uskoisin Union High Schoolin opettajien tarkoittaneen kirjan sukurutsaa, uskonnon huonoon valoon asettamista, rumaa kielenkäyttöä, poliittisia kannanottoja ja kritiikkiä monikansallisia yhtiöitä kohtaan.

Vaikka ihmisten seksuaaliset suhteet tuntuvat olevan päällimmäisinä kirjassa, niin kuitenkin tärkeimpänä sensuroitavana asiana kirjasta nousee esiin politiikka. García Márquez on tunnettu vasemmistoradikaalina, ja kirja kritisoikin kapitalismia ja Kolumbian hallitusta. Teos kirjoitettiin 1960-luvulla, jolloin Kolumbiassa jo pitkään jatkuneessa kamppailussa liberaalien ja konservatiivien välillä pinnalle nousivat vasemmistolaiset sissiliikkeet ja äärioikeiston kuolemanpartiot. García Márquez nostaa esille uudelleen vuosien 1899-1902 sisällissodan, jossa liberaalit ja konservatiivit taistelivat, tappaen yhteensä 250 000 henkeä. Buendían suvun jäsen, eversti Aureliano Buendía taistelee liberaalien puolella aloittaen 32 aseellista kapinaa häviten ne kaikki.

Jo noin kolme vuosikymmentä ennen kuin nuoret aktivistit marssivat barrikadeille kapitalismia ja monikansallisia yhtiöitä vastaan, García Márquez kiinnittää lukijoiden huomion monikansallisten yhtiöiden, tässä tapauksessa banaaniyhtiön, toimintaan. Macondoon tulee rautatien ja Latinalaisessa Amerikassa vallineen banaanikuumeen myötä monikansallinen banaaniyhtiö. Pienellä kylällä ei ole keinoja puolustautua alunperin yhdysvaltalaista, uuskolonialistista yhtiötä vastaan, vaan yhtiö tuo kylään paljon itkua ja hampaiden kiristelyä. Uuskolonialismihan on sitä kun vanhat siirtomaavallat yrittävät hyötyä taloudellisesti entisistä siirtomaistaan. Banaaniyhtiöllä esitetään olevan yliluonnollisia voimia: he osaavat taikoa sateen ja siirtää joen kulun. Työläiset raatavat huonoissa olosuhteissa, ja kun he lopulta menevät lakkoon, heidät kaikki murhataan kansallisen porvariston avulla ja ruumiit heitetään mereen. Tämä 3408 ihmisen joukkomurha on myös otettu elävästä maailmasta. Työläisten tuhoamisen jälkeen yhtiön lakimiehet Kolumbian hallituksen tuella selittävät ettei mitään yhtiötä ole koskaan ollutkaan eikä Macondossa koskaan ole tapahtunut tai tulisi tapahtumaankaan yhtään mitään. Joukkomurhan jälkeen yhtiö kuitenkin lähtee Macondosta taikoen asukkaiden kiusaksi sateen, joka kestää neljä vuotta, 11 kuukautta ja kaksi päivää. Ei ole sattumaa, että tämä riistoyhtiö on juuri banaaniyhtiö, onhan banaani yksi Kolumbian tärkeistä vientituotteista. Lisäksi Macondo tarkoittaa bantun kielellä banaania.

Macondo on banaaniyhtiöineen kuin Latinalainen Amerikka pienoiskoossa. Kahvia juodaan vain maidon kanssa, lapsille annetaan vanhempien nimet, taistellaan sissiarmeijassa mätää hallitusta vastaan ja viljellään banaaneita. García Márquez saikin vuonna 1982 kirjallisuuden Nobelin, ja lautakunta perusteli valintaa seuraavasti: ”Palkitaan romaaneista ja novelleista, joissa mielikuvitus ja todellisuus yhdistyvät rikkaassa runomaailmassa kuvaten kokonaisen maanosan elämää ja ristiriitoja.” Teos ottaakin hyvin vahvasti kantaa Kolumbian, ja samalla koko Latinalaisen Amerikan, yhteiskunnallisiin oloihin. García Márquez tuo silmiemme eteen banaaniyhtiöiden toiminnan epäkohdat sekä työläisten riiston ja jopa heidän murhaamisen. Hän myös osoittaa, kuinka valtion hallitus on osana tätä epäinhimillistä prosessia. Nämä ristiriidat ovat yhä nykyisin ajankohtaisia, sillä työläisiä riistävät banaaniyhtiöt ja roistomaiset hallitukset eivät ole kadonneet mihinkään. Nobelisti onkin asunut suuren osan elämästään ulkomailla maanpakolaisena.

Teos pakottaa lukijan ajattelemaan globalisaation ja monikansallisten yritysten eettistä puolta. García Márquez puolustaa omaa kansaansa näitä suuryrityksiä vastaan vaikuttavammalla tavalla kuin mielenosoituksissa marssivat nuoret. Hän tuntee oman maansa ahdingon suurten yhtiöiden ja oman hallituksen riistettävänä. Kirjailijan näkökulma vaikuttaakin teoksen esittämiin mielipiteisiin hyvin vahvasti, sillä esimerkiksi Kolumbian hallituksen jäseneltä olisi tullut hyvin erilainen näkökulma Macondon elämään. García Márquez onkin itse elänyt lapsuutensa Macondoa vastaavassa pienessä kylässä Kolumbian rannikolla.

Minuun henkilökohtaisesti teoksessa vaikutti erityisesti banaaniyhtiö. Tähän asti monikansallisten yritysten halpatyövoima on ollut kätevää mieltää ajatuksissa vain yhtenäiseksi massaksi, mutta teos loi enemmän henkilökohtaisen suhteen minun ja tämän massan välille. Ennen teoksen lukemista en ollut kuullutkaan työläisten joukkomurhista hallituksen tuella. Kolumbian sisällissota jäi minulle kaukaisemmaksi asiaksi, sillä enhän ole edes käynyt koko maanosassa.

Toisaalta romaani kertoo Buendían suvun tarinan sadan vuoden ajalta. José Arcadio Buendía ja hänen vaimonsa Ursula olivat perustamassa Macondoa, ja lopulta heidän jälkeläistensä takia kylä, ja samalla koko suku, tuhoutuu. Aitoon eteläamerikkalaiseen tapaan nimet kulkevat suvussa, ja niinpä jokainen suvun poika on joko José Arcadio tai Aureliano. Heistä käytetään kuitenkin erilaisia lempinimiä selvyyden vuoksi, esimerkiksi kenraali Aureliano Buendía ja Aureliano Toinen.

Buendíat kuvataan hyvin realistisesti, eikä heidän vikojaan peitellä. Romaanista jääkin yhtenä päällimmäisinä seikkoina mieleen suvun seksuaaliset suhteet. Esimerkiksi José Arcadio Buendían kummatkin pojat, kenraali Aureliano Buendía ja José Arcadio saavat lapsen saman naisen, Pilar Terneran, kanssa. Myöhemmin José Arcadio menee naimisiin oman, tosin adoptoidun, siskonsa Rebecan kanssa. Kirjassa kuvataan seksiä ja ihmisten haluja, siinä ei peitellä Buendíojen käyntejä ilotaloissa eikä heidän ihastumisiaan oman sukunsa jäseniin. Kuitenkaan Buendíat eivät jää lukijan mieleen irstaina, kiroilevina olentoina, vaan heistä välittyy sympaattinen kuva.

Täysin toisenlainen mielikuva tulee Aureliano Toisen hartaasti uskovasta vaimosta Fernandasta. Hän on tiukkapipoinen ihminen, joka pilaa tunnelman Buendíojen talossa ja tuhoaa oman tyttärensä elämän lähettämällä tämän luostariin. Muutenkin Fernandan uskonnollisuudelle nauretaan. Uskontoa ei muutenkaan esitetä hyvässä valossa. Kirkkoa syytetään myös epäsuorasti kenraali Aureliano Buendían seitsemäntoista aviottoman pojan murhista.

Tästä kaikesta huolimatta -tai kenties juuri sen takia- Sadan vuoden yksinäisyys on klassikko. Se lienee 1900-luvun tunnetuin kirja Latinalaisessa Amerikassa. Se ei kuitenkaan ole pelkkää politiikkaa, banaaneita ja seksiä. Se on myös taianomaisen viihdyttävä romaani, joka kertoo sympaattisista ihmisistä maailman myllerryksessä. Vaikka teos kritisoikin Kolumbian epäkohtia, politiikka ei kuitenkaan hyppää silmille, vaan se on koko ajan taustalla. Siksi teos onkin ehkä kuitenkin ennen kaikkea aivan loistava tarina.